Kohti sisäpiiriä.

Wadap!

Mun piti kirjottaa kivunsiedosta ja siitä miten kivun määritelmä muuttuu tässä treenatessa. Kirjotan siitä sitten joskus tulevaisuudessa. Nimittäin. Eilen kävi jotain, jonka takia en kirjoita kivusta ja muusta diibadaabasta, vaan kirjotain jostain paljon tärkeämmästä...

Kaikki, ainakin ne jotka on joskus kuntosalilla käyneet, tietää ne äijät, joka siellä vapaiden painojen nurkkauksessa pyörii. Niillä on (usein) hihattomat paidat ja salihousut, ne kantaa putkikassia ja niiden ääni on matalampi kuin Leonard Cohenilla. Siellä kyykätään 200kg tangossa ja huudetaan vittuperkelettä, tatuoinnit venyy ja paukkuu ihon alla, kun lihakset joko kasvaa tai repeää. Ne on ne bodarit, toiselta nimeltään salimarkut. Älkääkä käsittäkö väärin, salimarkku ei ole nimenä lainkaan halventava. Mulla on varaukseton arvostus bodareita kohtaan. Se että kasvattaa käsittämättömän isot lihakset, vaatii hirveen duunin. Ja kipua pitää sietää aivan helvetillinen määrä, plus se on psykologisesti kovaa touhua (tähän mä palaan myöhemmin myös). Joten salimarkku on arvonimi, ei haukkumanimi. Näitä salimarkkuja on joka salilla, ja ne hallitsee sitä gymiä. Ne pääsee ekana laitteille (sillon harvoin kun laitetta käytetään) ja tottakai myös vapaille painoille. Salilla pyörii jos jonkunlaista treenaajaa mutta koskaan, et koskaan, ole salin hierarkiassa täysvaltainen jäsen jos et "tunne" salimarkkuja ja ole saanut heidän hyväksyntää.

Siispä. Mä olen nyt käynyt tolla salilla syyskuusta 2012 alkaen, maaliskuusta tähän päivään noin 5 (joskus 6) kertaa viikossa. Eli viime aikoina aika aktiivisesti. Mä olen antanut haastatteluja Kokkola-lehteen kolme kertaa, jossa olen kehunut salia ja puhunut omista tavoitteistani treenaamisessa ja totta kai nyt myös tätä blogia kirjotellu. Ottanut treenaamisen tosissaan siis. En tiedä lukeeko salimarkut mun blogia saati Kokkola-lehteä mutta eilen, äitienpäivänä 12.5.2013, kävi seuraavaa;
Menin normaalisti ennen treeniä crosstrainerille vetämään 10min alkulämpöä. Edessä hauis- ja selkätreeni. Sunnuntaina ei gymillä ole paljoa porukkaa, kulmassa ähisee pari salimarkkua. Sitten se tapahtuu, ne vaihtaa salin puolelta toiselle, isompi ja pienempi markku, katsoo mua suoraan silmiin ja nyökkää. Muodostaa vielä huulillaan äänettömän moron, jotta viesti tulee paremmin perille. Mä nyökkään kylmän viileästi takaisin ja teen saman äänettömön moron. Kaikki on ohi sekunnissa. Mutta mun jalat menee veteläksi, ehkä vähän iho kananlihalla, mä tajuan että enää ei ole paluuta vanhaan. Röyhistän rintaa ja ylpeyden aalto vyöryy testosteronin lailla kiveksistä suoraan kupoliin. Salimarkut moikkas mulle. MULLE! Mä en ole koskaan niille jutellut mutta silti ne moikkas. Mä olen nyt Kokkolan Sports clubin hyväksytty jäsen. Nyt mä saan omilla pulkannarukäsillä nostella niitä kolmen kilon painoja fustrassa hyvällä omalla tunnolla. Tai pyytää jotain salimarkkua varmistamaan mun penkkipunnerrusta kun tuherran siinä jollain 75kg painoilla. Mä kuulun nyt joukkoon!

Vittu että on hyvä fiilis. Sen kunniaksi laitan kuvan edellisistä Jumalan Rakastaja 2013 treeneistä. Siinä on entistä vähemmän vaatetta. Äiti tykkää kun näyttää pyllyä netissä.

Mitä siellä harkoissa oikein tehdään?

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Jihuu!